Mä oon edelleen ihan sekaisin ja tuun varmasti oleen sekaisin monia kuukausia, ellei pidempäänkin, 
tällä viittaan siis edelliseen postaukseeni, tuohon hartsun mahtavaan spektaakkeli räjäytykseen,
mut mä yritän saada nyt jotain järkevää kirjotettua.

Mä rakastan musiikkia ja musiikki on mulle elämä.
Mä kuuntelen musiikkia intohimoisesti, lähes no.. no emmää ny aina kuuntele mutta melkein.

Mä kuuntelen musiikkia kun on paha fiilis, huono päivä, kaikki ärsyttää, joku ei onnistu tai joku on saanut mun päivän pilalle, kun mua ahdistaa, väsyttää ja masentaa, kun mä oon surullinen, kun kaikki kaatuu niskaan
ja musta tuntuu siltä että kuolen. Silloin mä kuuntelen musiikkia.

Mä kuuntelen musiikkia kun mulla on hyvä päivä, kun joku asia on tehnyt mut onnelliseksi tai joku ihminen on saanut mut onnelliseksi tai iloiseksi, kun asiat onnistuu, on hyvä fiilis, elämä hymyilee ja aurinko paistaa, tuntuu siltä että 
elämä on elämisen arvoista, elämä on elämistä varten, ei oo huolta huomisesta, kun maailma hymyilee sulle ja sä hymyilet sen kanssa. Silloin mä kuuntelen musiikkia.

Saan hirveästi voimaa musiikista.
Musiikilla on parantava vaikutus. 

Jos mä oon iloinen, tuun entistä iloisemmalle tuulelle.
Jos mä oon ahdistunut, saan itkulla ja musiikilla purettua mun oloa ulos.

Mulla on tosi monia voimabiisejä.
Biisejä jotka avaa lukkoja, joita kuunnellessa hanat aukeaa ja mä vaan itken ja itken ja sit musta tuntuu paremmalta
kun saa purettua tuskaa ulos. 
Monet näistä voimabiiseistä toimii myös hyvänolon tuojana, tai sen lisääjänä.
Jos oon valmiiksi jo iloinen ja kuuntelen jotain tiettyä voimabiisiä säilyy hyväntuulisuus pidempään, tai
se lisääntyy.

Oon ihmeissäni, oon sitä mieltä et musiikki on tosi ihmeellinen asia.
Se on kuin taikuutta. Se olotila ja tunne. Se on niin vapauttavaa.

Rakastan käydä keikoilla, vaikka paniikki tai ahdistus jollain tapaa estää mua olemasta niin läsnä hetkessä kuin 
haluisin, onneksi näin ei aina ole, ja pystyn jollain tasolla välillä irrottamaan siitä. 
Oikeastaan se onkin useimmiten niin että jännitän ja panikoin sekä ahdistun ennen keikkaa kaikenlaisista 
mitättömistäkin asioista, jännitän ensinnäkin keikkaa monia viikkoja etukäteen ja sitten yleensä en saa nukuttua kovin hyvin keikkaa edeltävänä yönä, enkä syötyä paljoakaan keikkapäivänä.

Mutta sitten astuu kuvioon se musiikin ihmeellinen voima.
Keikalla mua ei jännitä, eikä ahdista. Huolet on pois pyyhittyä ja mä vain loistan kilpaa auringon kanssa.
Jos mä oikein heittäydyn, mä pystyn elämään hetkessä koko sen keikan ajan, mun ei tarvi taistella ahdistusta vastaan
tai mun jännitys ei ota musta valtaa.
Mä rakastan sitä tunnetta! 
Sitä vapauden tunnetta!

Mä sanon aina itselleni keikalla tai sen jälkeen: 
"Tällä elää pitkään, mä niin jaksan jatkaa tätä sumua vastaan kun mä sain taas tälläistä voimaa!"

Osaltaan se on niiiiiiiiiiiiiin totta.
Osaltaan se ei ole. 
sinnepäinkään.

Tällä hetkellä esimerkiksi mä leijun pilvissä, varmasti monia kuukausia, ja mun kasvoille nousee onnellinen
hymy aina kun ajattelen miten ihanaa oli Lauantaina.
Mä tunnen sen musiikin rauhoittavan voiman, sen ihanan kuplan joka on niin taivaallinen.

Ja tietysti se että mä olen HIRVITTÄVÄN onnellinen ja ylpeä Antista.

Mä fanitan Anttia.
Mä Rakastan Anttia.
Mä Rakastan Antin musiikkia.
Mä Rakastan Antin positiivisuutta ja sitä että hänestä huokuu onnellisuus, aitous ja mä arvostan niin korkeelle 
sitä että Antilla ei oo julkisuus noussu hattuun. 

Mä oon helvetin ylpeä siitä miehestä! 
Antti nousi sieltä kurasta, jota sen elämä oli täynnä.
Ja nyt se loistaa niin kirkkaasti. 

OH voi miten musiikki on ihanaa!

mutta... sitten on tää perkeleenfakin ahdistuneisuushäiriö, joka elää ihan omaa elämäänsä.
ja mä en osaa säädellä sitä. 
mä en vaan osaa.
en vaikka miten päin olisin tai mitä ikinä tekisinkään.

ihan totta, jos mä voisin nyt *naps* sormia napauttamalla poistaa ahdistuksen, poistaa sen niin että mua 
ei ikinä enää ahdistaisi niin voi mä tekisin sen heti. olisin tehnyt jo ajat sitten.
ei se ahdistus ois koskaan alkanutkaan jos se niin menisi.
eikä sitä ois kellään muullakaan. ei taatusti.

mut se ei mee niin.
ja sen takia mä tiedän että tääkin pilvilinna romahtaa jossain kohtaa, 
se on säröillyt jo, mut mä voin edelleen saada sen korjattua, koska tää huuma on niin tuore, että siinä on 
palaset viel tallella, vaikka ne ei oiskaan koko aikaa liimautuneena tiiviisti toisiinsa, niin mulla on se liimapurkki vielä.
mut se on katoavaista. 
mä tiedän sen. 

tän takia mä tiedostan et mun pitäis alkaa elää hetkessä enemmän.
harjotella sitä, koska helppoa se ei oo.
ahdistuneisuushäiriö estää sitä ihan helvetin paljon.
ja ympäristö. 


mut mä halusin tulla kertomaan teille että mä rakastan musiikkia.
mun ei varmaan tähän tarvitse nyt kirjoittaa että mun 
lemppareihin tällä hetkellä kuuluu Antti Tuisku 
mut voin kertoa et se toinen suuri suosikki on Jenni Vartiainen.

On myös monia muita.
mut mä en nyt luetteloi mitään koska mä elän nyt tätä mun Antti kuplaa.

Koska voi miten mä rakastan tätä kuplaa!