olen nyt kaksi kertaa käynyt taideterapiassa ja huomenna on kolmas käynti.
neljännellä käynnillä terapeutti kysyy haluanko jatkaa eli toisinsanoen sitoutua noin kolmeksi vuodeksi käymään hänen vastaanotollaan, taideterapiassa. jos haluan sitoutua, teemme tuolloin myös tavoitteet, kirjaamme ne ylös ja puhumme niistä. minä haluan. tai en halua mutta minun täytyy, minun pitää. tai toisaalta haluankin. 
kaksipiippuinen juttu. haluan parantua, mutta en halua puhua asioista koska pelkään että se sattuu ja murenen.
toisaalta tiedostan kyllä että en voi parantua jos en ensin avaudu ja puhu. 
siksi minun pitää siis vastata että sitoudun, vaikka tällä hetkellä en halua sitä yhtään. mutta tiedän kyllä että minun pitää tehdä niin ja että se on hyvä asia että teen niin. ja että myöhemmin olen kiitollinen itselleni siitä että tulen näin tekemään. 
minun pitää vain uskaltaa avautua ja puhua, uskaltaa näyttää tunteet, itkeä ja elää hetkessä, ei esittää terapeutille että
on ihan hyvä olla, katso minä nauran, vaikka oikeasti ei naurata yhtään ja itken verta. kuvainnollisesti.

Taideterapia. 

olen kaivanut esille sen yhden vihkosen, johon olen joskus yrittänyt kirjoittaa tuntemuksia jotta voisin käyttää sitä 
purkamisvälineenä, olen yrittänyt kantaa sitä mukana että voisin kirjoittaa aina kun tulee mieleen jotain, 
ajattelin että alkaisin nyt kuljettaa sitä laukussa taas ja kotona myös pitää sitä ulottuvilla että voi aina ahdistavien ajatusten tullessa purkaa sinne. ajattelin myös käyttää sitä työvälineenä tässä terapiassa.
kun se puhuminen ei ole minulle helppoa, jos kirjoittaisin asioita ja sitten jos en pysty sanomaan niin näytän sitä tekstiä sille terapeutille, sitten siitä voisi keskustella, se voisi auttaa minua puhumaan siitä. en tiedä voisiko tämä toimia ja kuulostaako se ihan tyhmältä mutta mitä sitten jos kuulostaa? koitan silti.
ei kai se mitään ainakaan haittaa jos niin yrittää. 

on taas ollut unettomia öitä. ja niitä öitä kun ensin nukkuu mutta sitten herää ja sitten ei saa enää unta kun ajatukset harhailee niille reiteille että ahdistus tulee ja sitten se uni ei enää tule.
se on niin ärsyttävää ja turhauttavaa. mä en ymmärrä miten sen saisi pysäytettyä. 
tai miten pystyisi ajattelemaan sen ajatuksen päivällä, miksi se tulee silloin illalla? estänkö minä, itse 
sitä tiedostamatta, tulemasta päivällä mieleen? vai enkö tee niinkuin joskus mulle neuvottiin, ajattele asiaa loppuun asti.
itseasiassa mä oon kokeillut sitä mutta mä en osaa, mikä on loppuun asti ajattelemista? sekoominenko?
ahdistus? milloin on loppuun asti? entä jos ajattelet ja ajattelet joka ikisen kohdan ja silti se tulee taas seuraavana iltana mieleen? miksi se tulee? ai siksikö että en ajatellut tarpeeksi tai ajatellut loppuuna sti? 
kertokaa nyt hyvänen aika mikä on se loppuun asti? miksei se mene pois mielestä vaikka sen on ajatellut alusta loppuun? missä teen väärin? miksi mun mieli ei unohda? 

ja sitten on monesti niin että mä en halua ajatella päivällä niitä asioita. mulla on tosi harvoin joka tavalla hyvä olo koko päivän. silloin kun niitä hyviä hetkiä on, mä en halua millään ajatella mitään sellaista mistä voisi tulla hetkeksikään ahdistunut olo, sen takia että se voi pilata koko loppupäivän ja sitten sekin päivä on ihan paska.
senkö takia ne tulee silloin illalla ne ajatukset? kun silloin ei voi siirtää ajatuksia johonkin tekemiseen. silloin on vain aikaa. terapeutti sanoi joskus että ota kirja ja lue hetki sängyssä tai kuuntele musiikkia. joo no mä oon kokeillu nekin jo, mutta kun sitten kun sen kirjan sulkee niin ne ajatukset tulee kuitenkin ennen unta. sama sen musiikin kanssa. 
ja joskus mä muka luen kirjaa ja silti ajattelen jotain muuta enkä tiedä mitä olen lukenut. se on silloin kun on olo jotenkin levoton tai keskittyminen ei oo ihan siinä hetkessä. 

Kirjat, musiikki, maalaus ja luonto on mulle sellaisia asioita että mä en tiedä olisinko enää täällä jos niitä ei ois.
ne on rakkaus. ja niiden ansiosta mä oon edes hetkittäin vapaa, onnellinen ja elämäniloinen.
tietysti unohtamatta ystäviä.