tämä päivä on ollut täynnä ahdistusta ja itsensä voittamista.
nousin aamulla sängystä itkua pidätellen, ahdistus oli mukana aamusta alkaen. päätäkin särki, ja se johtui mitä luultavimmin juuri tuosta ahdistuksesta. 
jollain kumman tavalla sain aamutoimet tehtyä ja lusikoitua mannapuuroa naamariin.

parempi puoliskoni sai minut lähtemään mukaansa salille, kun vain sanoi että mennäänkö puolentunnin päästä lähtevällä linja-autolla (meillä oli auto tänään huollossa). mutisin vastaukseksi  entiedä niinkai sitten. ja yritin saada ajatukset hetkeksi vain ja ainoastaan siihen mitä salikassiin nyt pitäisi muistaa laittaa. 
sitten hyppäsimme linja-autoon ja siellä minä keskityin tuijottamaan ikkunasta ulos että en olisi kirkunut ääneen.
salin ovesta sisään astuessa olisin halunnut vajota maan alle, ihmisiä siellä oli taas ihan liikaa. mutta tassuttelin pukuhuoneeseen, vaihdoin salivaatteet, kävin täyttämässä vesipullon ja sitten salin puolelle, kourassa saliohjelmalappu.
yritin pitää ajatukset vain siinä että mitä ensin pitää tehdä ja sitten keskityin kokonaan siihen mitä laitteessa tehdään.
ihan aina ei onnistunut ja silloin huomasin taas miten paljon ihmisiä salilla oli ja pakokauhu meinasi löytää luokseni. 
sain kuitenkin aina juuri ennen pahinta oloa koottua itseni ja pystyin jatkamaan, ja sain tehtyä koko saliohjelman alusta loppuun asti. minun pitäisi olla hurjan ylpeä itsestäni! en sanonut että en lähde salille, vaan lähdin. en sanonut että en kestä nähdä ihmisiä linja-autossa, tuijotin ikkunasta ulos jotta en näkisi ketään. en juossut karkuun kun salin ovelta näin miten paljon siellä oli ihmisiä, vaan kävelin pukuhuoneeseen toistellen itselleni: "ainahan voit ainakin aloittaa ja lopettaa sitten kesken ?"
sitten psyykkasin itseni tekemään aina yhden laitteen kerrallaan, ajattelematta seuraavaa laitetta, ja jos yllätin itseni ajattelemasta seuravana olevaa laitetta, toistin taas itselleni: "ainahan voit tehdä tämän loppuun ja mennä sitten vessaan hengittämään ja yrittää sitten uudelleen?" näin jaksoin seuraavalle ja taas seuraavalle laitteelle, eikä minun tarvinnut kertaakaan poistua pukuhuoneeseen tai vessaan ottamaan aikalisää. minun oikeasti pitäisi olla ylpeä itsestäni.
miksi sitten en ole?
pieni syyttävä ääni päässäni sanoo:
"olisi se nyt paremminkin voinut mennä"
"miksi et voinut olla iloinen jo mennessäsi salille"
"mikä siinä nyt oli niin hirveää?"
"ethän sinä edes tehnyt kovin paljoa"

miten niin muka en tehnyt? tein kaikki laitteet, alusta loppuun.
okei, yhdessä laitteessa minulla oli painoja vähemmän kuin saliohjelmaan on merkitty, mutta tein ne silti!
ja toisessa laitteessa en pysty millään tekemään niitä sarjoja niin että tauko on vasta 15 toiston jälkeen.
ei voi mitään. tein ne silti, vaikka mulla olikin hieman omia lisätaukoja. 
ei ne käsivoimat hetkessä tipu taivaalta, jos ei ole hetkeen mitään tehnyt. 
nyt ainakin yritän, toisinkuin hetki sitten.
silloin ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

miten sen pienen mutta niin rasittavan äänen saa vaikenemaan?

kotiin tullessa ahdistus oli edelleen päällä.
oli pakko ottaa rauhoittava koska olo oli niin kaamea.
en tiedä miksi sinnittelin niinkin kauan ilman lääkettä, vaikka minulla oli ne salillakin mukana.

ahdistus lähti sitten jonkun ehkä tunnin kuluttua lääkkeen ottamisen jälkeen.
edelleen on sellainen pieni kummitteleva olo, toivottavasti se lähtee itsestään eikä nyt enää palaa.
en millään jaksaisi.