MOI!
Ompa edellisestä kerrasta aikaa... no mutta en tullut jauhamaan siitä että miksi en ole kirjoittanut,
koska aloitinhan blogin pitämisen aikoinaan itseäni varten, sitä varten että kirjoitan silloin kun itsestä tuntuu siltä että nyt pitää kirjoittaa. Ja aina silloinkin kun tuntuu niin ei kuitenkaan jaksa. niijoo ei pitäny jauhaa.

 

no eli asiaan. 

Ahdistaa. varmaan isoki yllätys? Joo no ei ole ei. Tässä on nyt menny jokusen viikkoa sillai että ahdistaa melkein koko ajan jokin asia. ahdistaa vähän tai paljon, ahdistaa joka tapauksessa, jos ei ahdista jokin asia nin ahdistaa se että kohta alkaa kuitenkin ahdistaa, pelkään siis sitä että koska se taas alkaa ja sitten se tuleekin taas jostain ja sitten ahdistaa, eli olen ahdistuksen oravanpyörässä. Mä en ole varmaan hirveästi puhunut täällä meidän perheen vauvahaaveista koska tää blogi nyt on keskittyny siihen että mää masistelen täällä eli kerron että ahdistaa ja mikä ahdistaa ja voi piip kun en keksi mitään miten sen saisi poikki. no siis meille syntyi lokakuussa vauva. ja pakka on ollut melko sekaisin, ei pelkästään nyt tietenkään johtuen vauvasta tai arkielämän muuttumisesta hyvin erilaiseksi, vaan ihan kaikenmoisista asioistahan tässä aijemminkin on ahdistuttu. mutta nyt on sitten tullut niitä uusia ja erilaisia asioita joista ahdistuu.
kuten vauvan itku. tässä kohtaa kuvioon tulee se että mulla on ihan hillittömän huono itsetunto joten siis mähän syytän itseäni siitä että vauva itkee, itkee siksi koska mä olen huono vanhempi. nii-in. ihan oikeasti. mä en osaa vaihtaa vaippaa niin ettätyyppi ei itke , en saa tyynnyteltyä tyyppiä hiljaiseksi tutilla tai lempeillä sanoilla ja hymyllä, suukoilla poskille ja vartalolle. 
vauva on tietysti vauva. vauvathan itkee .. mitenköhän se oli, no jonkun tietyn tuntimäärän päivässä. vauva itkee nälkää, vaippaa joka on märkä, unta joka on jossain muualla, tuttia kun se ei pysy suussa tai tuttia joka maistuu pahalta, pahaa mieltä, mahanväänteitä, elämää ja sitä että kaipaa seurustelua ja syliä.
kyllähän ne nyt itkee ja niiden kuuluu itkeä.
mä tajuan tämän kaiken erittäin hyvin. ja ei meidän vauvalla ole sillai mitään hätää, hänellä ei ole koliikkia ja hän on myös tyytyväinen, hän nukkuu ja syö, eikä hän ole sairas. että eihän meillä nyt ole mitään hätää.
eihän?
mutta sitten se pieni ääni siellä mun takaraivossa..

 

 

"sä oot huono äiti!"
"sä et ymmärrä sun lasta!"
"sä et osaa edes tätä, missä sun äidin vaisto on?!"
"sä oot huono ihminen ja huono vanhempi!" 
"sun puoliso saa vauvan heti rauhoittumaan, susta ei oo mihinkään, sun puoliso on tyyni ja osaa lempeästi lohduttaa vauvaa"....
oikeesti tiedostan esim sen että vauvan muistihan ei ole pitkä, se ei ehkä vielä tajua että kumman vanhemman sylissä ois jotenki parempi, ja tiedostan myös sen että mun puoliso on yhtä ymmällään kaikesta kuin mä. Hän ei oo mitenkään varsinaisesti yhtään sen tyynempi kuin mä, hänellä on pidempi pinna ehkä itsensä kanssa.
mulla menee hermo itseeni niin nopeasti kun en ymmärrä mikä toisella on hätänä niin sitten pidän itseäni jotenkin huonona. tää on meidän esikoinen ja me ollaan molemmat varmasti ihan kujalla. oikeasti. meidän vauva on vasta vähän yli kuukauden, 5 viikkoa ja pari päivää päälle, miten se voiskaan olla niin että mä olisin jotenkin tosi osaava ja täydellinen. mutta kun.. mä en vaan pääse siitä ajatuksesta että mä en osaa, mä en osaa tätäkään.. ja mä kun olin ajatellut et sitten kun mulla on lapsi mulla vihdoin on vastaus siihen että mitä varten mä oon täällä maanpäällä, 
mustakin on jotain hyötyä, jossain mäkin oon hyödyllinen ja johonkin mutkin on tarkoitettu.

 

 

terveisin huono äiti syndroomainen ja tämmönen muutenkin ahdistunut ..

ps.
   teen ehkä kohta uuden päivityksen koska en jaksa tähän samaan vuodattaa niitä muita ahdistuksia.