Mä oon edelleen ihan sekaisin ja tuun varmasti oleen sekaisin monia kuukausia, ellei pidempäänkin, 
tällä viittaan siis edelliseen postaukseeni, tuohon hartsun mahtavaan spektaakkeli räjäytykseen,
mut mä yritän saada nyt jotain järkevää kirjotettua.

Mä rakastan musiikkia ja musiikki on mulle elämä.
Mä kuuntelen musiikkia intohimoisesti, lähes no.. no emmää ny aina kuuntele mutta melkein.

Mä kuuntelen musiikkia kun on paha fiilis, huono päivä, kaikki ärsyttää, joku ei onnistu tai joku on saanut mun päivän pilalle, kun mua ahdistaa, väsyttää ja masentaa, kun mä oon surullinen, kun kaikki kaatuu niskaan
ja musta tuntuu siltä että kuolen. Silloin mä kuuntelen musiikkia.

Mä kuuntelen musiikkia kun mulla on hyvä päivä, kun joku asia on tehnyt mut onnelliseksi tai joku ihminen on saanut mut onnelliseksi tai iloiseksi, kun asiat onnistuu, on hyvä fiilis, elämä hymyilee ja aurinko paistaa, tuntuu siltä että 
elämä on elämisen arvoista, elämä on elämistä varten, ei oo huolta huomisesta, kun maailma hymyilee sulle ja sä hymyilet sen kanssa. Silloin mä kuuntelen musiikkia.

Saan hirveästi voimaa musiikista.
Musiikilla on parantava vaikutus. 

Jos mä oon iloinen, tuun entistä iloisemmalle tuulelle.
Jos mä oon ahdistunut, saan itkulla ja musiikilla purettua mun oloa ulos.

Mulla on tosi monia voimabiisejä.
Biisejä jotka avaa lukkoja, joita kuunnellessa hanat aukeaa ja mä vaan itken ja itken ja sit musta tuntuu paremmalta
kun saa purettua tuskaa ulos. 
Monet näistä voimabiiseistä toimii myös hyvänolon tuojana, tai sen lisääjänä.
Jos oon valmiiksi jo iloinen ja kuuntelen jotain tiettyä voimabiisiä säilyy hyväntuulisuus pidempään, tai
se lisääntyy.

Oon ihmeissäni, oon sitä mieltä et musiikki on tosi ihmeellinen asia.
Se on kuin taikuutta. Se olotila ja tunne. Se on niin vapauttavaa.

Rakastan käydä keikoilla, vaikka paniikki tai ahdistus jollain tapaa estää mua olemasta niin läsnä hetkessä kuin 
haluisin, onneksi näin ei aina ole, ja pystyn jollain tasolla välillä irrottamaan siitä. 
Oikeastaan se onkin useimmiten niin että jännitän ja panikoin sekä ahdistun ennen keikkaa kaikenlaisista 
mitättömistäkin asioista, jännitän ensinnäkin keikkaa monia viikkoja etukäteen ja sitten yleensä en saa nukuttua kovin hyvin keikkaa edeltävänä yönä, enkä syötyä paljoakaan keikkapäivänä.

Mutta sitten astuu kuvioon se musiikin ihmeellinen voima.
Keikalla mua ei jännitä, eikä ahdista. Huolet on pois pyyhittyä ja mä vain loistan kilpaa auringon kanssa.
Jos mä oikein heittäydyn, mä pystyn elämään hetkessä koko sen keikan ajan, mun ei tarvi taistella ahdistusta vastaan
tai mun jännitys ei ota musta valtaa.
Mä rakastan sitä tunnetta! 
Sitä vapauden tunnetta!

Mä sanon aina itselleni keikalla tai sen jälkeen: 
"Tällä elää pitkään, mä niin jaksan jatkaa tätä sumua vastaan kun mä sain taas tälläistä voimaa!"

Osaltaan se on niiiiiiiiiiiiiin totta.
Osaltaan se ei ole. 
sinnepäinkään.

Tällä hetkellä esimerkiksi mä leijun pilvissä, varmasti monia kuukausia, ja mun kasvoille nousee onnellinen
hymy aina kun ajattelen miten ihanaa oli Lauantaina.
Mä tunnen sen musiikin rauhoittavan voiman, sen ihanan kuplan joka on niin taivaallinen.

Ja tietysti se että mä olen HIRVITTÄVÄN onnellinen ja ylpeä Antista.

Mä fanitan Anttia.
Mä Rakastan Anttia.
Mä Rakastan Antin musiikkia.
Mä Rakastan Antin positiivisuutta ja sitä että hänestä huokuu onnellisuus, aitous ja mä arvostan niin korkeelle 
sitä että Antilla ei oo julkisuus noussu hattuun. 

Mä oon helvetin ylpeä siitä miehestä! 
Antti nousi sieltä kurasta, jota sen elämä oli täynnä.
Ja nyt se loistaa niin kirkkaasti. 

OH voi miten musiikki on ihanaa!

mutta... sitten on tää perkeleenfakin ahdistuneisuushäiriö, joka elää ihan omaa elämäänsä.
ja mä en osaa säädellä sitä. 
mä en vaan osaa.
en vaikka miten päin olisin tai mitä ikinä tekisinkään.

ihan totta, jos mä voisin nyt *naps* sormia napauttamalla poistaa ahdistuksen, poistaa sen niin että mua 
ei ikinä enää ahdistaisi niin voi mä tekisin sen heti. olisin tehnyt jo ajat sitten.
ei se ahdistus ois koskaan alkanutkaan jos se niin menisi.
eikä sitä ois kellään muullakaan. ei taatusti.

mut se ei mee niin.
ja sen takia mä tiedän että tääkin pilvilinna romahtaa jossain kohtaa, 
se on säröillyt jo, mut mä voin edelleen saada sen korjattua, koska tää huuma on niin tuore, että siinä on 
palaset viel tallella, vaikka ne ei oiskaan koko aikaa liimautuneena tiiviisti toisiinsa, niin mulla on se liimapurkki vielä.
mut se on katoavaista. 
mä tiedän sen. 

tän takia mä tiedostan et mun pitäis alkaa elää hetkessä enemmän.
harjotella sitä, koska helppoa se ei oo.
ahdistuneisuushäiriö estää sitä ihan helvetin paljon.
ja ympäristö. 


mut mä halusin tulla kertomaan teille että mä rakastan musiikkia.
mun ei varmaan tähän tarvitse nyt kirjoittaa että mun 
lemppareihin tällä hetkellä kuuluu Antti Tuisku 
mut voin kertoa et se toinen suuri suosikki on Jenni Vartiainen.

On myös monia muita.
mut mä en nyt luetteloi mitään koska mä elän nyt tätä mun Antti kuplaa.

Koska voi miten mä rakastan tätä kuplaa!
 

"Apua ja Wau!! 
ei mulla oo sanoja kertomaan tätä tunnetta puhumattakaan siitä että osaisin jotenkin järkevästi jäsennellä teille tai itselleni että mitähän ihmettä eilen tapahtui. mut voin sanoa että en ole eläissäni ikinä nähnyt mitään niin räjäyttävän mieletöntä! 
Peto todellakin oli irti!
katosta alas laskeutuva poliisiauto, sen takaluukusta ulos tullut peto, katosta roikkuva jättimäinen banaani, jonka päällä Antti keinui 
En Kommentoi-biisin tahdissa, mielettömän upeat tanssijat, 
-haza saa mut aina pudistelemaan päätä kun en voi ymmärtää miten joku voi olla niin taitava!, 
soittajat, ja ne valot!! pedon raidat lavassa, Antin koskettava puhe, mansikkana kakun päällä Leri Leskinen, Jenni Vartiainen ja Kahdestaan biisi -voi luoja!! itkusta ei meinannut tulla loppua. ja Antti... mitä mä voin edes sanoa? Kaikki ylistyssanat on liian laimeita, ja ne kaikki on jo sanottu niin moneen kertaan joten mä sanon vaan että Rakastan!! 
HUH! unohdin kuitenkin hehkutuslistalta jotain koska en voi käsittää että eilen se todella tapahtui...ei mulla ei oo enempää sanoja.
KIITOS ANTTI !!!!! 
ja kiitos myös ihanalle seuralaiselleni!"

Yllä suora lainaus minun some-kanaviltani, facebookista ja instagramista.
Lauantaina 2304 Antti Tuiskun Hartwall arenan Peto Show oli vauhdissa ja Peto todella oli irti ja 
MÄ OLIN SIELLÄ !!!!!!!!
OLI NIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIN MIELETÖNTÄ !!! voi luoja. ei oo sanoja.
Rakastan Anttia, Rakastan Antin musiikkia, en voisi elää ilman sitä, minua ei olisi ilman sitä,
en olisi mitään ilman sitä, minä en olisi minä ilman sitä.
Mitään ei olisi jos Anttia ei olisi.

Rakkautta. Voi miten paljon Rakkautta!
 

mä sanoin mun terapeutille tänään että mä en enää jaksa.
että mä en enää jaksa kun mua väsyttää ja ahdistaa koko ajan.
mä en vaan jaksa. en jaksa enää.

sitten mä nousin ja valitsin paperin, pensselin, paletin ja mustan maalin 
ja aloin maalata ja sitte ne tuli. 
ne kyyneleet. sitte mä itkin ja itkin ja itkin, kunnes mä en nähnyt enää mitään.
mut mä jatkoin maalaamista. 
mustalla.

ja musta tuntu siltä kun mä hajoaisin palasiksi, lyyhistyisin kasaan, kuihtuisin pois.
siltä musta on tuntunu jo pidemmän aikaa.
kun mä en vaan jaksa enää.
mä en jaksa ponnistella enää
mä en jaksa 
mä en jaksa 
mä en jaksa 
mä en jaksa

mä itkin koko terapian ja maalasin mustalla.

mä raahustin kuin sumussa kaupungille, katoin mun puhelinta todetakseni että kaveri teki oharit eikä 
olekaan tulossa mun kanssa parantamaan maailmaa kahvin ääreen.

mä nostin pään pystyyn ja huokasin syvään, ajattelin että pystyn vähän ponnistelemaan vielä.
vähän pystyn suorittamaan ja kävelin apteekkiin ja noudin mun lääkkeet.
sitten mä huokasin uudestaan syvään ja kävelin lidliin ja ostin limua ja banaania.

huokasin ja avasin kahvilan oven, tilasin ison kahvin ja kävelin rappuset kahvilan yläkertaan,
viimeiseen nurkkasoppiin, laskin kahvin pöydälle ja romahdin.

mun kahvi oli terästetty kyynelillä, mä en nähny mitään, mä join mun kahvia ja itkin.
mun laukussa oli yksinäinen eksynyt nenäliina.
yksinäinen ja eksynyt olen minäkin.

mun maailma on musta.
mun maailma on sirpaleina.
mä en jaksa enää suorittaa.
mä en suostu enää ponnistelemaan.
mä en jaksa enää.
mä hajoan palasiksi.
mä lyyhistyn.

mä en jaksa enää.
mä kuihdun pois.

 

Viimeksi kirjoitin hammaslääkäripelostani ja siitä miten se alkoi, mikä siihen vaikutti ja miten asiat 
ovat menneet. en jaksanut kirjoittaa tuolla kertaa enempää, koska oli myöhä, niinkuin on nytkin tätä kirjoittaessa, ja muistelu oli niin rankkaa että en sitten jaksanut enää jatkaa.
Nyt ajattelin koettaa saanko jatkon tähän raapustettua.

Vuodesta 2004 vuoteen 2016 mahtuu paljon.
Monet kerrat olen miettinyt että minun pitäisi soittaa hammaslääkäriaika itselleni, mennä sinne ja tarkistuttaa hampaat
ja sitten käydä säännöllisesti siellä aina kun on tarve.
Ja sanoa että pelottaa, ja reagoida siihen jos minua ei kuunnella ja 
vaikka sitten vaihtaa heti hammaslääkäriä. 
Mielessä on käynyt että otan jonkun ystävän mukaan.
Pohdinnassa on ollut myös nukutuksessa tehtävät hoidot.
On ollut paljon särkyä, pientä ja suurta, ja todella tuskaistakin.
Tilanne on ahdistanut ja itkettänyt usein, olen kärsinyt ja kamppaillut joskus syvälläkin kivussa, monia viikkoja.
Ja popsinut pillereitä, sekä tehnyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin taikatemppuja saadakseni kivun loppumaan.
Hampaita on vihlonut ja niitä on särkenyt, ne ovat saattaneet suuttua syödessäni jotain kylmää tai kovaa,
ja olen saanut hammassäryn milloin mistäkin. 

Kaikkien näiden epätoivoisten hetkien aikana olen kuitenkin jäykistynyt eniten kauhusta siitä että minun pitäisi
istua hammaslääkärin tuolille, laittaan suojalasit päähän, avata suu, 
hyväksyä että sinne laitetaan kaikenmoisia vempaimia, pelätä kipua.

Ollut kauhusta jäykkänä ajatuksesta että joutuisin peittämään kyyneleeni, pelkäisin niiden paljastuvan lasien alta,
puristaisin taas kylmänhikisillä käsillä rystyset valkoisina tuolia ja yrittäisin välttää panikkiikohtausta iskemästä täysiä
päälle.

Koskaan en kuitenkaan tarttunut luuriin, en koskaan varannut itselleni hammaslääkäriaikaa.
Ennen kuin nyt.
Hampaita on taas särkenyt, epäsäännöllisen säännöllisesti, aina silloin tällöin, joskus on ollut säryssä taukoja
monia kuukausia, joskus särky on antanut pari lepopäivää ja palannaut takaisin.

Tilanne joka ajoi minut soittamaan hätäajan hammaslääkärin päivystykseen, ei ollut mitään pientä särkyä.
Hammassärky alkoi ja sitä kesti vaihtelevasti kolme viikkoa.
Ajoittain se sai minut itkemään hysteerisesti, kaksinkerroin nurkassa, ja minusta lähti vain pihinä joka oli 
kuin huohottavaa hengitystä. Koitin kaikkia vuosien aikana keksimiäni taikatemppuja ja etsin googlettamalla
erilaisia kotikonsteja jolla hammassäryn saisi tilapäisesti pois.
Otin paljon särkylääkkeitä ja pidin taukoamatta kylmäkallea poskellani.
Ajoittain särky meni pois ja palasi takaisin. Tätä kesti kolme viikkoa.

eräänä keskiviikkona hammassärky palasi ja otin heti särkylääkettä ja hain kylmäkallen pakastimesta.
illalla kysyin vielä naapuriltani olisiko hänellä jotain hieman vahvempia kipulääkkeitä kuin meillä, hänellä on sairaus johon tarvitsee ajoittain vahvoja särkylääkkeitä, sain häneltä pari pilleriä, mutta nekään eivät tuoneet helpotusta.
en nukkunut yöllä yhtään,  ravasin vain ympäri asuntoa, itkien ja vaihdellen kylmäkalleja pakastimesta ja laskien minuutteja siihen että kello olisi aamulla 8.
Pitkän ja tuskallisen yön jälkeen soitin Hammaslääkäripäivystykseen heti klo 8, itselleni hätä-ajan.
puhelimeen vastasi jokin sihteeri tai muu virkailija, kerroin hänelle oireeni ja pyysin saada hätä-ajan mahdollisimmin pian.
Kerroin myös että minulla on hirveä hammaslääkäripelko ja että voisiko hän kirjoittaa tiedon 
Hammaslääkärille meneviin esitietoihin minusta. 
Tässä kohtaa aloin itkeä ääneen.
Virkailija kuulosti ymmärtäväiseltä, hän lohdutti Hammaslääkärin olevan rauhallinen ja osaava, ja sanoi että minulla ei ole mitään pelättävää. 

Hammaslääkäriaikani oli sinä aamuna klo 9.30
Puolisoni sekä meidän pikkutyyppi tulivat ajalle kanssani, he tulivat hoitohuoneeseen asti tuekseni.
Otin kotona kaksi Diapamia ennen lähtöä.

Hammaslääkäri oli erittäin ystävällinen, nuori mies. 
Hoitaja oli hieman lääkäriä vanhempi nainen ja hänkin oli todella mukava.

Kysyin heti ensitöikseni Hammaslääkäriltä saiko hän esitiedot minusta ja näkikö hän sieltä että minulla on 
hirveä hammaslääkäripelko.
Hammaslääkäri sanoi nähneensä esitiedot ja alkoi rauhoittelemaan minua.
Hän sanoi että ensin vain katsotaan suuhun ja tutkitaan mikä hammas särkee ja mitä sille tehdään.
Hoitaja oli tilanteen tasalla ihan sataprosenttisesti ja hän jutteli kanssani ja kertoi kaiken mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sitten tehdään ja mikä vekotin seuraavaksi laitetaan suuhun.
Hammaslääkäri päätyi siihen että kyseessä saattaa olla viisaudenhammas joka on kipeä ja että hän haluaa siitä
röntgen kuvan varmuuden vuoksi, eli hän passitti minut röntgeniin ja sanoi että tule sitten takaisin tänne.
Menimme röntgeniin ja minusta oli hirveää käydä välillä jossain muualla, kun olisin halunnut että toimenpide olisi
mahdollisimman nopeasti ohi, mutta onneksi kyseessä oli terveyskeskus ja röntgen oli ihan vieressä.
Kävin siellä ja palasin takaisin hammaslääkäriin. 
Hammaslääkäri ilmoitti rauhallisesti mutta jämäkästi että viisaudenhammas pitää poistaa.
V O I    L U O J A !
Mielessäni pyöri kauhukuvat edellisestä hammaslääkärikäynnistäni.
Istuin tuolille ja sitten se kauhu alkoi. 
Hammaslääkäri puudutti ja laittoi vielä toisenkin puudutuspiikin koska halusin.
Hammaslääkäri aloitti kaivamaan hammasta pois, hoitaja kertoi jokaisen uuden vempaimen kohdalla mitä 
seuraavaksi tapahtuu ja rauhoitteli minua, Hammaslääkäri yritti saada jutustelua aikaiseksi kyselemällä 
minulta meidän pikkutyypin ikää ja nimeä.
Hoitaja toisteli minulle ystävällisesti että laske hartiat ja rentoudu, olin niin jäykkänä ja hartiat suussa jännityksestä,
mutta sain muistutuksia koko ajan siitä että minun pitää hengittää syvään ja rentoutua niin minun on helpompi olla
ja rauhoitun paremmin. 
Viisaudenhammas ei suinkaan lähtenyt helpolla irti. Se ei lähtenyt kokonaisena, vaan se jouduttiin kaivamaan osissa.
Minua sattui, en tiedä johtuiko se siitä että puudutus ei ehkä auttanut, vai sattuiko siksi että jouduttiin ronkkimaan niin 
paljon, kun hammas ei irronnut kokonaisena vaan palasina.
Mutta minä selvisin, selvisin hengissä. Selvisin hengissä siitä että pelkäsin tukahtuvani paniikkiini.
Kuolevani ahdistukseen.

Minua nolottaa että valitin ääneen, enkä suostunut että suuhuni laitetaan sellainen eräs vimpain, minkä nimeä
en tiedä ja tarkoitusta en osaa selittää.

Mutta minä en salannut pelkoani, kerroin pelosta hämmaslääkärille,
hän ja hoitaja ottivat sen hyvin ja olivat molemmat todella ymmärtäväisiä ja ystävällisiä.
itkin ja tärisin ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin, pois suojalasien alta, enkä yrittänyt peittää niitä.
kukaan ei saanut oloani nöyryytetyksi, kukaan ei vähätellyt pelkoani, kukaan ei nauranut minulle ja
kukaan ei katsonut minua halveksivasti, ja vaikka täällä nyt ei tarroja jaettukkaan niin luulen että tämän hammaslääkärin tarralaatikolla olisin ylpeästi, yhtään häpeilemättä ottanut tarrani.

Minusta tuntuu jollain tapaa voittajalta.
Olen sitä mieltä että tämä hammaslääkäri ja hoitaja saattoivat juuri poistaa pienen osan sitä mörköä, 
sitä hirvittävää pelkoa hammaslääkärissä käyntiäni kohtaan, joka sisälläni asuu.
Jäävuoren huipulta on ehkä sittenkin alkanut sulaa se terävin huippu.
ehkä vielä on toivoa?

Ja ne tukijoukot jotka minulla nyt oli mukana, olivat parhaimmat mitä toivoa saattaa!
Puoliso ymmärtää tuskani ja pelkoni, osaa rauhoittaa ja huuteli myös hoitotoimenpiteen aikana 
minulle jotain mikä veisi ajatukset muualle.
Olen tästä kyllä todella kiitollinen!

Voinko nyt olla ylpeä itsestäni, edes vähän?








 

mä pelkään lukemattomia asioita ihan todella paljon.
niin paljon että se ei ole normaalia.
ainakaan mun mielestä ei ole.


mä pelkään hammaslääkärissä käymistä. 
mä pelkään sitä toimitusta, sitä tuoliin istumista, kun suuhun laitetaan eri vempaimia,
sitä puudutuspiikkiä, ajatusta siitä että hoito sattuu vaikka olisi puudutus, mä pelkään sitä että tukehdun 
makuultaan ne kaikki vempaimet mun suussa, pelkään sitä että kuolen - ei en pelkää että kuolen hoitotoimenpiteeseen vaan siihen tunteeseen, siihen ahdistuksesta johtuvaan tunteeseen, että kuolen siihen että pelottaa ja ahdistaa niin paljon että no että kuolen. mä todella pelkään sitä.
mun hammaslääkäripelkoni juontaa juurensa ihan varhaisimmista hammaslääkärikäynneistä, joissa kävin ennen 
ala-asteelle menoa. Mua jännitti hirveästi mennä sinne ja Äiti, joka aina tuli kanssani sinne, ei yhtään ymmärtänyt jännitystäni ja nauroi minulle ja vähätteli jännitystäni. Vähitellen aloin ymmärtämään että silloinen hammaslääkärini 
oli oikeasti tosi ilkeä. Hammaslääkäri oli vanhempi naishenkilö. Hän ei jutellut rauhoittavasti tai jutellut oikeastaan mitään,
muuta kuin murahduksia hoitajalle, hän ei ymmärtänyt jännitystäni tai sitä että halusin aina pitää Äitiä kädestä kiinni
hammaslääkärissä. Hän sanoi jollain kerralla jotain siitä että en ole kovin reipas ja sen jälkeen pelkäsin aina mennä hammaslääkäriin ihan hirveästi. Muistan hammaslääkäriin menot melko tarkasti, tai matkan sinne. 
Hammaslääkäri otti vastaan vanhassa kivitalossa, jossa piti kävellä monta kerrosta ennenkuin oli perillä.
Kävelimme Äidin kanssa rappuset vastaanotolle niin että pysähdyimme ottamaan henkeä aina rappujen välissä olevilla
tasanteilla, minä itkin ja haukoin henkeä ja Äiti seisoi vieressä - ei lohduttanut, eikä oikeastaan sanonut mitään paitsi
"nyt pitää jatkaa matkaa". Muistan sen hajun joka siellä vanhan kivitalon rapussa oli. Sellainen ummehtunut, no vanhan 
rakennuksen haju. Tunnistan sen hajun missä tahansa edelleen, ja saan kylmänväreitä.
Kun vihdoin saavuimme hammaslääkärin vastaanoton oven taakse pelko valtasi mielen mutta en enää uskaltanut sanoa 
sitä ääneen. omalle Äidilleni. 
Hammaslääkärin tuolissa puristin rystyset valkoisina tuolia ja pidin silmät kiinni ja suun niin suurella auki kuin pystyin, en sanonut sanaakaan, mutta itkin sisäisesti ja häpesin kyyneliä jotka valuivat poskille, näkyville suojalasien alta.
Joka kerta valitsin tarran mielessäni ajatus: "Hammaslääkärin ja Äidin mielestä en ansaitse tarraa koska pelkään"

Aloittaessani ala-asteen Hammashoito siirtyi uudistettuun rakennukseen ja ilkeä hammaslääkäri oli jäänyt eläkkeelle.
Mutta mukanani oli jo pelko joka ei poistunut uudistusten myötä, ne ei auttaneet yhtään.
Koulusta hammaslääkärissä käytiin ryhmissä, aina omalta luokalta pari oppilasta per päivä ja mukana joku ylemmän luokan oppilas ohjeistamassa ja turvana. Matkustimme koulusta linja-autolla hammaslääkäriin kaupunkiin, koska kävin 
pientä maalla olevaa koulua jossa ei ollut omaa hammashoitolaa.
Hammaslääkärissä käyminen oli edelleen hirvittävää, halusin aina paeta mutta en voinut tai kyennyt.
Jos uskalsin, pyysin ylemmän luokan oppilasta kanssani hoitohuoneeseen, mutta aina en uskaltanut.
Uusi hammaslääkäri oli osaava ja varmasti oli myös mukava ja ihan ystävällinenkin, minä en vain muista 
noista käynneistä muuta kuin miltä odotusaula näytti, miltä siellä haisi, miten hitaasti aika kului odottaessa omaa aikaa,
miten monta viikkoa olin pelännyt sitä päivää, mietin olikohan minulla paljon reikiä tällä kertaa, sattuukohan se ja miten pystyn piilottamaan kyyneleet. Minä en uskaltanut kertoa uudelle hammaslääkärille että pelkään tulla hammaslääkäriin.
en uskaltanut koska Äitini nauru sekä jännitykseni ja pelkoni väheksyntä kaikuivat korvissani ja kun suljin silmät näin vanhan hammaslääkärini halveksivan ilmeen kun halusin pitää Äitiä kädestä, tai kun kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Olin nöyryytetty. 

Ylä-asteella kävimme edelleen samassa hammashoitolassa, samalla hammaslääkärillä.
ja edelleenkään hän ei tiennyt pelostani.
Ylä-asteella hammaslääkärissä käytiin yksin.
Se oli vielä hirveämpää. Mutta minä en muista siitä mitään. 
Muistan vain sen odotusaulan hajun ja ne äänet joita kuului hoitohuoneista odotusaulaan.

Ylä-asteen jälkeen siirryin ammattikouluun, jossa oli oma hammashoitola.
Aloittaessani koulun saimme kaikki tarkastus-ajat hammaslääkärille.
Menin päättäväisin askelin ajalleni ja astelin sisään hammaslääkärin huoneeseen hänen kutsuessaan minut sisään.
Huoneessa oli Hammaslääkärini, hoitaja ja joku kolmas henkilö - myöhemmin kävi ilmi että hän oli viereisen
hoitohuoneen Hammaslääkäri, joka oli hakemassa jotain tarvikkeita tästä huoneesta.
Aloitin päättäväisesti ja reippaasti ensin tervehtien hammaslääkäriä ja sitten sanoen: 
"Mulla on tosi kova hammaslääkäripelko ja haluaisin että se huomioitaisiin hoidossani...!"
Hammaslääkäri katsoi minua ensin hymyillen ja sitten kääntyen huoneessa olevan toisen hammaslääkärin puoleen hän sanoi naurahtaen: "Mutta eihän me olla mitenkään pelottavia ihmisiä, katso nyt tätä kollegaanikin tässä, niin 
iloinen ja rempseä ihminen!" Toinen hammaslääkäri katsoi minua, nyökkäsi, kiitti hammaslääkäriäni tavaroista ja poistui huoneesta pussukat kourassaan. 
Hoitaja istui edelleen selkä minuun päin, tietokoneella, kuumeisesti jotain näpyttäen.

Minua ei vieläkään otettu tosissaan.
Minä olin ammattikoulussa, eikä minua otettu vieläkään tosissaan! 
Tämä oli hetki joka olisi voinut muuttaa pelkoni suuntaa hyvinkin radikaalisti parempaan, mutta näin ei tapahtunut.
Sain muutamia aikoja ensimmäisen ja toisen ammattikoulu vuoden aikana hammaslääkäriin ja menin sinne, 
puristin penkkiä rystyset valkoisina ja kärsin. 
Sitten eräällä kerralla Hammaslääkäri totesi hoitotoimenpiteen lopuksi että minulta pitäisi poistaa viisaudenhammas,
ja se tehtäisiin ensikerralla. Sain uuden ajan ja lähdin vastaanotolta jalat täristen.
APUA, ajattelin että en ikinä selviäisi siitä.
Kun hammaslääkäriaika tuli olin täysin paniikissa. Istuin tuolille enkä voinut sanoa että minua pelotti niin että 
oksetti enkä ollut voinut syödä koko päivänä tai edellisenä iltana mitään koska minun oli niin paha olla.

Viisaudenhammas revittiin irti ja minä sain paniikkikohtauksen ja ponkaisin kesken hoitotoimenpiteen istumaan tuolissa, ja oli hyvin lähellä että en vetänyt vielä suussa olevaa, irtonaista hammasta henkeeni. Hoitaja sai minut alas tuoliin ja hammaslääkäri ja hoitaja saivat hoitotoimenpiteen suoritettua loppuun.

Muistan sen paniikin ja pelon kuin eilisen päivän, sen tärinän ja oksettavan olon. 
Muistan kuinka Hammaslääkäri selitti minulle kiivaaseen ääneen jotain ja hoitaja nyökytteli vieressä mutta olin niin 
sumussa että en kuullut sanoja. Lähdin vastaanotolta typertyneenä, kourassani seuraava aika, johonkin toimenpiteeseen
joka minulle varmasti oli kerrottu mutta minä en ollut sitä kuullut, sekä hoitotoimet viisaudenhampaan poiston jälkeen.
Tuolloin oli vuosi 2004, olin ammattikoulun toisella luokalla, ja se oli viimeinen kerta kun kävin hammaslääkärillä.
Siis viimeinen ikinä.
Tai viimeinen ennen vuotta 2016.