mä pelkään lukemattomia asioita ihan todella paljon.
niin paljon että se ei ole normaalia.
ainakaan mun mielestä ei ole.


mä pelkään hammaslääkärissä käymistä. 
mä pelkään sitä toimitusta, sitä tuoliin istumista, kun suuhun laitetaan eri vempaimia,
sitä puudutuspiikkiä, ajatusta siitä että hoito sattuu vaikka olisi puudutus, mä pelkään sitä että tukehdun 
makuultaan ne kaikki vempaimet mun suussa, pelkään sitä että kuolen - ei en pelkää että kuolen hoitotoimenpiteeseen vaan siihen tunteeseen, siihen ahdistuksesta johtuvaan tunteeseen, että kuolen siihen että pelottaa ja ahdistaa niin paljon että no että kuolen. mä todella pelkään sitä.
mun hammaslääkäripelkoni juontaa juurensa ihan varhaisimmista hammaslääkärikäynneistä, joissa kävin ennen 
ala-asteelle menoa. Mua jännitti hirveästi mennä sinne ja Äiti, joka aina tuli kanssani sinne, ei yhtään ymmärtänyt jännitystäni ja nauroi minulle ja vähätteli jännitystäni. Vähitellen aloin ymmärtämään että silloinen hammaslääkärini 
oli oikeasti tosi ilkeä. Hammaslääkäri oli vanhempi naishenkilö. Hän ei jutellut rauhoittavasti tai jutellut oikeastaan mitään,
muuta kuin murahduksia hoitajalle, hän ei ymmärtänyt jännitystäni tai sitä että halusin aina pitää Äitiä kädestä kiinni
hammaslääkärissä. Hän sanoi jollain kerralla jotain siitä että en ole kovin reipas ja sen jälkeen pelkäsin aina mennä hammaslääkäriin ihan hirveästi. Muistan hammaslääkäriin menot melko tarkasti, tai matkan sinne. 
Hammaslääkäri otti vastaan vanhassa kivitalossa, jossa piti kävellä monta kerrosta ennenkuin oli perillä.
Kävelimme Äidin kanssa rappuset vastaanotolle niin että pysähdyimme ottamaan henkeä aina rappujen välissä olevilla
tasanteilla, minä itkin ja haukoin henkeä ja Äiti seisoi vieressä - ei lohduttanut, eikä oikeastaan sanonut mitään paitsi
"nyt pitää jatkaa matkaa". Muistan sen hajun joka siellä vanhan kivitalon rapussa oli. Sellainen ummehtunut, no vanhan 
rakennuksen haju. Tunnistan sen hajun missä tahansa edelleen, ja saan kylmänväreitä.
Kun vihdoin saavuimme hammaslääkärin vastaanoton oven taakse pelko valtasi mielen mutta en enää uskaltanut sanoa 
sitä ääneen. omalle Äidilleni. 
Hammaslääkärin tuolissa puristin rystyset valkoisina tuolia ja pidin silmät kiinni ja suun niin suurella auki kuin pystyin, en sanonut sanaakaan, mutta itkin sisäisesti ja häpesin kyyneliä jotka valuivat poskille, näkyville suojalasien alta.
Joka kerta valitsin tarran mielessäni ajatus: "Hammaslääkärin ja Äidin mielestä en ansaitse tarraa koska pelkään"

Aloittaessani ala-asteen Hammashoito siirtyi uudistettuun rakennukseen ja ilkeä hammaslääkäri oli jäänyt eläkkeelle.
Mutta mukanani oli jo pelko joka ei poistunut uudistusten myötä, ne ei auttaneet yhtään.
Koulusta hammaslääkärissä käytiin ryhmissä, aina omalta luokalta pari oppilasta per päivä ja mukana joku ylemmän luokan oppilas ohjeistamassa ja turvana. Matkustimme koulusta linja-autolla hammaslääkäriin kaupunkiin, koska kävin 
pientä maalla olevaa koulua jossa ei ollut omaa hammashoitolaa.
Hammaslääkärissä käyminen oli edelleen hirvittävää, halusin aina paeta mutta en voinut tai kyennyt.
Jos uskalsin, pyysin ylemmän luokan oppilasta kanssani hoitohuoneeseen, mutta aina en uskaltanut.
Uusi hammaslääkäri oli osaava ja varmasti oli myös mukava ja ihan ystävällinenkin, minä en vain muista 
noista käynneistä muuta kuin miltä odotusaula näytti, miltä siellä haisi, miten hitaasti aika kului odottaessa omaa aikaa,
miten monta viikkoa olin pelännyt sitä päivää, mietin olikohan minulla paljon reikiä tällä kertaa, sattuukohan se ja miten pystyn piilottamaan kyyneleet. Minä en uskaltanut kertoa uudelle hammaslääkärille että pelkään tulla hammaslääkäriin.
en uskaltanut koska Äitini nauru sekä jännitykseni ja pelkoni väheksyntä kaikuivat korvissani ja kun suljin silmät näin vanhan hammaslääkärini halveksivan ilmeen kun halusin pitää Äitiä kädestä, tai kun kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Olin nöyryytetty. 

Ylä-asteella kävimme edelleen samassa hammashoitolassa, samalla hammaslääkärillä.
ja edelleenkään hän ei tiennyt pelostani.
Ylä-asteella hammaslääkärissä käytiin yksin.
Se oli vielä hirveämpää. Mutta minä en muista siitä mitään. 
Muistan vain sen odotusaulan hajun ja ne äänet joita kuului hoitohuoneista odotusaulaan.

Ylä-asteen jälkeen siirryin ammattikouluun, jossa oli oma hammashoitola.
Aloittaessani koulun saimme kaikki tarkastus-ajat hammaslääkärille.
Menin päättäväisin askelin ajalleni ja astelin sisään hammaslääkärin huoneeseen hänen kutsuessaan minut sisään.
Huoneessa oli Hammaslääkärini, hoitaja ja joku kolmas henkilö - myöhemmin kävi ilmi että hän oli viereisen
hoitohuoneen Hammaslääkäri, joka oli hakemassa jotain tarvikkeita tästä huoneesta.
Aloitin päättäväisesti ja reippaasti ensin tervehtien hammaslääkäriä ja sitten sanoen: 
"Mulla on tosi kova hammaslääkäripelko ja haluaisin että se huomioitaisiin hoidossani...!"
Hammaslääkäri katsoi minua ensin hymyillen ja sitten kääntyen huoneessa olevan toisen hammaslääkärin puoleen hän sanoi naurahtaen: "Mutta eihän me olla mitenkään pelottavia ihmisiä, katso nyt tätä kollegaanikin tässä, niin 
iloinen ja rempseä ihminen!" Toinen hammaslääkäri katsoi minua, nyökkäsi, kiitti hammaslääkäriäni tavaroista ja poistui huoneesta pussukat kourassaan. 
Hoitaja istui edelleen selkä minuun päin, tietokoneella, kuumeisesti jotain näpyttäen.


Minua ei vieläkään otettu tosissaan.
Minä olin ammattikoulussa, eikä minua otettu vieläkään tosissaan! 
Tämä oli hetki joka olisi voinut muuttaa pelkoni suuntaa hyvinkin radikaalisti parempaan, mutta näin ei tapahtunut.
Sain muutamia aikoja ensimmäisen ja toisen ammattikoulu vuoden aikana hammaslääkäriin ja menin sinne, 
puristin penkkiä rystyset valkoisina ja kärsin. 
Sitten eräällä kerralla Hammaslääkäri totesi hoitotoimenpiteen lopuksi että minulta pitäisi poistaa viisaudenhammas,
ja se tehtäisiin ensikerralla. Sain uuden ajan ja lähdin vastaanotolta jalat täristen.
APUA, ajattelin että en ikinä selviäisi siitä.
Kun hammaslääkäriaika tuli olin täysin paniikissa. Istuin tuolille enkä voinut sanoa että minua pelotti niin että 
oksetti enkä ollut voinut syödä koko päivänä tai edellisenä iltana mitään koska minun oli niin paha olla.


Viisaudenhammas revittiin irti ja minä sain paniikkikohtauksen ja ponkaisin kesken hoitotoimenpiteen istumaan tuolissa, ja oli hyvin lähellä että en vetänyt vielä suussa olevaa, irtonaista hammasta henkeeni. Hoitaja sai minut alas tuoliin ja hammaslääkäri ja hoitaja saivat hoitotoimenpiteen suoritettua loppuun.


Muistan sen paniikin ja pelon kuin eilisen päivän, sen tärinän ja oksettavan olon. 
Muistan kuinka Hammaslääkäri selitti minulle kiivaaseen ääneen jotain ja hoitaja nyökytteli vieressä mutta olin niin 
sumussa että en kuullut sanoja. Lähdin vastaanotolta typertyneenä, kourassani seuraava aika, johonkin toimenpiteeseen
joka minulle varmasti oli kerrottu mutta minä en ollut sitä kuullut, sekä hoitotoimet viisaudenhampaan poiston jälkeen.
Tuolloin oli vuosi 2004, olin ammattikoulun toisella luokalla, ja se oli viimeinen kerta kun kävin hammaslääkärillä.
Siis viimeinen ikinä.
Tai viimeinen ennen vuotta 2016.