Facebookissa on sellainen sivusto kuin Sairaankaunis.
Sivustolla ihmiset voivat kertoa oman sairaankauniin tarinansa.
Siellä on tosi TOSI rohkeita tarinoita ja olen todella ylpeä kaikkien puolesta jotka sinne ovat kirjoittaneet.
Ylpeä siitä että he kertoivat tarinansa meille muille.

Ja toivon kovasti voimia kaikille. 
Myös heille jotka eivät ole vielä kirjoittaneet tarinaansa, 
eivät aijo sitä kirjoittaakaan,
eivät rohkene sitä kirjoittaa
tai eivät ole facebookissa.


Luin itse muiden tarinoita, liikutuin ja käytin paljon nenäliinoja. 
Mietin kovasti uskallanko itsekin jakaa oman tarinani, toiset läheisistä sen tietävätkin mutta aika moni ei tiedä, 
myöskin ajattelin että tarinasta voisi olla jollekin samankokeneelle tai samaa tällä hetkellä kokevalle apua.
Ja ennenkaikkea siitä ja sen ääneen sanomisesta, julkisesti kirjoittamisesta olisi minulle apua.
Niin minä sitten tein sen. Julkaisin oman tarinani.


Tässä minun sairaankaunis tarinani

 

Määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. 
Se on sairaus joka ei näy päällepäin, jos ei tunne minua tai sairautta erityisen hyvin.
Se on tabu, niinkuin Mielenterveysongelmat yleisesti on.
Se on sairaus joka saa ahdistumaan tilanteissa jotka ovat ihan täysin normaaleja
arkipäiväisiä asioita, jännittämään asioita niin että etoo, tekisi mieli juosta pois tilanteesta ja välillä juoksetkin. 
Se on sairaus jonka kanssa minä kamppailen joka päivä. 

Tarinani alkaa lapsuudesta, vaikeat kotiolot ja paha koulukiusaaminen.
Vietin osan lapsuudestani lastenpsykiatrisella osastolla, osaksi kävi n koulua oman luokkani kanssa ja osaksi sairaalakoulussa, tästäkös kiusaajat riemastuivat ja löysivät yhden uuden syyn parjata lisää. Ylä-aste alkoi ja kaikki paheni entisestään.
Ensin ajattelin että selviän mutta sitten päätin kuitenkin kertoa yhdelle opettajista että
kaikki ei ole nyt erityisen hyvin. Sain ajan koulukuraattorille jossa kävin kaksi kertaa ja sitten hän ohjasi minut kiireelisenä Nuorisopsykiatriselle juttelemaan sairaanhoitajalle.
Kävin säännöllisen epäsäännöllisesti koulussa, juuri sen verran että pääsin läpi luokilta seuraaville. Kävin myös joka viikko juttelemassa sairaanhoitajalle. Diagnoosini oli jotain alkavan lievän masennuksen ja stressaavan koulunkäynnin väliltä, ei siis hirveän lähellä oikeaa diagnoosia. Eri lääkkeitä kokeiltiin, mikään ei oikeastaan ollut hyvä, myöskään puhuminen ei edistynyt ja sairaanhoitaja ei ymmärtänyt ongelmiani. Ylä-aste loppui ja aloitin ammattikoulun, ahdistuneisuus nosti päätään eritavoin mutta kuitenkin pahasti. Olin taitava piilottamaan sen, kovin moni ei tiennyt tuntemuksistani ja kaikki ne joille olin kertonut, eivät ymmärtäneet.
Lauseet: "Älä valita!" , "ei sulla ole mitän oikeita ongelmia!" "Piristy, mene lenkille, ota itseäsi niskasta kiinni" , "oot vaan laiska, yritä enemmän" , "puhuisit jollekkin" jne. jne
olivat tuttuja ja usein kuultuja, myös niiltä joita luulin oikeiksi ystäviksi.
Ammattikoulun läpäisin ja sain ammatin. Helppoa se ei ollut, vastainkäymiset seurasivat toistaan mutta raahustin läpi koulun, harmaan ja synkeän varjon seuratessa minua kuin takiainen. Sairaanhoitaja päätti hoitosuhteeni kahdesta syystä, ensinnäkin olin heidän asiakkaakseen liian vanha käymään nuorisopsykiatrisella ja todeten että minä olen terve, ei antanut yhteystietoja vanhemmille suunnattuun terapiaan, eikä ohjannut minua mihinkään uuteen mielenterveyspalveluun.
v.2007 joulukuussa isoveljeni kuoli äkillisesti, romahdin ja helpotin oloani väärillä keinoilla. Seuraukset näistä kulkee edelleen mukana siinä muodossa että isoveljen poismeno on edelleen käsittelemättä ja suuri ahdistava möykky. 
Olin yhden kesän töissä, selvisin jotenkuten mutta elämäni oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa. Matkan varrella olen käynyt päiväsairaalajaksolla, eri terapeuteilla, käynyt testeissä, vaihtanut lääkkeitä ties kuinka monta kertaa, ollut sairaalahoidossa, 
käynyt pimeimmässä kaivossa, ollut eri testeissä joissa on yritetty selvittää mikä on oikea diagnoosini ja hoitanut itseäni väärin keinoin ja huonoin tuloksin. 
Asioista puhuminen on erittäin vaikeaa, harva pystyy täysin ymmärtämään
miltä tuntuu kun väsyttää koko ajan, vaikka olisi nukkunut 12-16 tuntia,itsetunto on riekaleina -jos sitä nyt yleensä on ollenkaan jäljellä, ahdistaa bussissa, tekisi mieli kirkua ääneen ahtaissa paikoissa ja liian suurien väkimäärien keskellä, ahdistaa niin että rintaa puristaa, itkettää niin että joka paikkaan sattuu, välillä jalatkin pettää alta kun on niin heikko olo kokoaikaisesta itkemisestä, syöminen on haastavaa riippuen päivästä ja mielialasta, ahdistuksen ollessa huipussaan suihkussa käyminen tuntuu 8 kilometrin lenkiltä, tekisi mieli maata hiljaa pimeässä peiton alla ja olla näkemättä ihmisiä, kaupassa käyminen ja todella monta muuta asiaa. 
On vaikea kertoa sairaudesta, puhua siitä ja sen pahimmista ahdistussyövereistä avoimesti, luottamus ihmisiin on hyvin pieni, ei vähiten siksi että tämän matkan varrella on ollut todella vähän ihmisiä jotka ovat ymmärtäneet, halunneet ymmärtää tai edes yrittää ymmärtää. Pelkään kuulla negatiivisia kommentteja mutta en osaa vastaanottaa myöskään positiivisia tai lohduttavia sanoja. Tällä hetkellä olen käynyt suunnilleen vuoden Taideterapiassa ja otan varovaisia askeleita edetäkseni tällä kertaa edes jonkinlaisiin tuloksiin, toiveeni että pystyisi puhumaan halki ahdistavat asiat, haaveena palata työelämään ja elää joskun suhteellisen normaalia, ei jokapäiväistä puristavan ahdistavaa tunnetta joka pahimmillaan salpaa hengityksen.
Olla hymyilemättä ja kun kysytään mitä kuuluu vastaamatta kuuluu ihan hyvää, vaikka ei kuuluisi. 
Palata koulunpenkille ja/tai työelämään. 
Onni on se että minulla on pieni perhe, Vaimo ja 5 viikon ikäinen vauva.
Minäkin olen Sairaankaunis!