mä sanoin mun terapeutille tänään että mä en enää jaksa.
että mä en enää jaksa kun mua väsyttää ja ahdistaa koko ajan.
mä en vaan jaksa. en jaksa enää.

sitten mä nousin ja valitsin paperin, pensselin, paletin ja mustan maalin 
ja aloin maalata ja sitte ne tuli. 
ne kyyneleet. sitte mä itkin ja itkin ja itkin, kunnes mä en nähnyt enää mitään.
mut mä jatkoin maalaamista. 
mustalla.

ja musta tuntu siltä kun mä hajoaisin palasiksi, lyyhistyisin kasaan, kuihtuisin pois.
siltä musta on tuntunu jo pidemmän aikaa.
kun mä en vaan jaksa enää.
mä en jaksa ponnistella enää
mä en jaksa 
mä en jaksa 
mä en jaksa 
mä en jaksa

mä itkin koko terapian ja maalasin mustalla.

mä raahustin kuin sumussa kaupungille, katoin mun puhelinta todetakseni että kaveri teki oharit eikä 
olekaan tulossa mun kanssa parantamaan maailmaa kahvin ääreen.

mä nostin pään pystyyn ja huokasin syvään, ajattelin että pystyn vähän ponnistelemaan vielä.
vähän pystyn suorittamaan ja kävelin apteekkiin ja noudin mun lääkkeet.
sitten mä huokasin uudestaan syvään ja kävelin lidliin ja ostin limua ja banaania.

huokasin ja avasin kahvilan oven, tilasin ison kahvin ja kävelin rappuset kahvilan yläkertaan,
viimeiseen nurkkasoppiin, laskin kahvin pöydälle ja romahdin.

mun kahvi oli terästetty kyynelillä, mä en nähny mitään, mä join mun kahvia ja itkin.
mun laukussa oli yksinäinen eksynyt nenäliina.
yksinäinen ja eksynyt olen minäkin.

mun maailma on musta.
mun maailma on sirpaleina.
mä en jaksa enää suorittaa.
mä en suostu enää ponnistelemaan.
mä en jaksa enää.
mä hajoan palasiksi.
mä lyyhistyn.

mä en jaksa enää.
mä kuihdun pois.