Viimeksi kirjoitin hammaslääkäripelostani ja siitä miten se alkoi, mikä siihen vaikutti ja miten asiat
ovat menneet. en jaksanut kirjoittaa tuolla kertaa enempää, koska oli myöhä, niinkuin on nytkin tätä kirjoittaessa, ja muistelu oli niin rankkaa että en sitten jaksanut enää jatkaa.
Nyt ajattelin koettaa saanko jatkon tähän raapustettua.
Vuodesta 2004 vuoteen 2016 mahtuu paljon.
Monet kerrat olen miettinyt että minun pitäisi soittaa hammaslääkäriaika itselleni, mennä sinne ja tarkistuttaa hampaat
ja sitten käydä säännöllisesti siellä aina kun on tarve.
Ja sanoa että pelottaa, ja reagoida siihen jos minua ei kuunnella ja
vaikka sitten vaihtaa heti hammaslääkäriä.
Mielessä on käynyt että otan jonkun ystävän mukaan.
Pohdinnassa on ollut myös nukutuksessa tehtävät hoidot.
On ollut paljon särkyä, pientä ja suurta, ja todella tuskaistakin.
Tilanne on ahdistanut ja itkettänyt usein, olen kärsinyt ja kamppaillut joskus syvälläkin kivussa, monia viikkoja.
Ja popsinut pillereitä, sekä tehnyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin taikatemppuja saadakseni kivun loppumaan.
Hampaita on vihlonut ja niitä on särkenyt, ne ovat saattaneet suuttua syödessäni jotain kylmää tai kovaa,
ja olen saanut hammassäryn milloin mistäkin.
Kaikkien näiden epätoivoisten hetkien aikana olen kuitenkin jäykistynyt eniten kauhusta siitä että minun pitäisi
istua hammaslääkärin tuolille, laittaan suojalasit päähän, avata suu,
hyväksyä että sinne laitetaan kaikenmoisia vempaimia, pelätä kipua.
Ollut kauhusta jäykkänä ajatuksesta että joutuisin peittämään kyyneleeni, pelkäisin niiden paljastuvan lasien alta,
puristaisin taas kylmänhikisillä käsillä rystyset valkoisina tuolia ja yrittäisin välttää panikkiikohtausta iskemästä täysiä
päälle.
Koskaan en kuitenkaan tarttunut luuriin, en koskaan varannut itselleni hammaslääkäriaikaa.
Ennen kuin nyt.
Hampaita on taas särkenyt, epäsäännöllisen säännöllisesti, aina silloin tällöin, joskus on ollut säryssä taukoja
monia kuukausia, joskus särky on antanut pari lepopäivää ja palannaut takaisin.
Tilanne joka ajoi minut soittamaan hätäajan hammaslääkärin päivystykseen, ei ollut mitään pientä särkyä.
Hammassärky alkoi ja sitä kesti vaihtelevasti kolme viikkoa.
Ajoittain se sai minut itkemään hysteerisesti, kaksinkerroin nurkassa, ja minusta lähti vain pihinä joka oli
kuin huohottavaa hengitystä. Koitin kaikkia vuosien aikana keksimiäni taikatemppuja ja etsin googlettamalla
erilaisia kotikonsteja jolla hammassäryn saisi tilapäisesti pois.
Otin paljon särkylääkkeitä ja pidin taukoamatta kylmäkallea poskellani.
Ajoittain särky meni pois ja palasi takaisin. Tätä kesti kolme viikkoa.
eräänä keskiviikkona hammassärky palasi ja otin heti särkylääkettä ja hain kylmäkallen pakastimesta.
illalla kysyin vielä naapuriltani olisiko hänellä jotain hieman vahvempia kipulääkkeitä kuin meillä, hänellä on sairaus johon tarvitsee ajoittain vahvoja särkylääkkeitä, sain häneltä pari pilleriä, mutta nekään eivät tuoneet helpotusta.
en nukkunut yöllä yhtään, ravasin vain ympäri asuntoa, itkien ja vaihdellen kylmäkalleja pakastimesta ja laskien minuutteja siihen että kello olisi aamulla 8.
Pitkän ja tuskallisen yön jälkeen soitin Hammaslääkäripäivystykseen heti klo 8, itselleni hätä-ajan.
puhelimeen vastasi jokin sihteeri tai muu virkailija, kerroin hänelle oireeni ja pyysin saada hätä-ajan mahdollisimmin pian.
Kerroin myös että minulla on hirveä hammaslääkäripelko ja että voisiko hän kirjoittaa tiedon
Hammaslääkärille meneviin esitietoihin minusta.
Tässä kohtaa aloin itkeä ääneen.
Virkailija kuulosti ymmärtäväiseltä, hän lohdutti Hammaslääkärin olevan rauhallinen ja osaava, ja sanoi että minulla ei ole mitään pelättävää.
Hammaslääkäriaikani oli sinä aamuna klo 9.30
Puolisoni sekä meidän pikkutyyppi tulivat ajalle kanssani, he tulivat hoitohuoneeseen asti tuekseni.
Otin kotona kaksi Diapamia ennen lähtöä.
Hammaslääkäri oli erittäin ystävällinen, nuori mies.
Hoitaja oli hieman lääkäriä vanhempi nainen ja hänkin oli todella mukava.
Kysyin heti ensitöikseni Hammaslääkäriltä saiko hän esitiedot minusta ja näkikö hän sieltä että minulla on
hirveä hammaslääkäripelko.
Hammaslääkäri sanoi nähneensä esitiedot ja alkoi rauhoittelemaan minua.
Hän sanoi että ensin vain katsotaan suuhun ja tutkitaan mikä hammas särkee ja mitä sille tehdään.
Hoitaja oli tilanteen tasalla ihan sataprosenttisesti ja hän jutteli kanssani ja kertoi kaiken mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sitten tehdään ja mikä vekotin seuraavaksi laitetaan suuhun.
Hammaslääkäri päätyi siihen että kyseessä saattaa olla viisaudenhammas joka on kipeä ja että hän haluaa siitä
röntgen kuvan varmuuden vuoksi, eli hän passitti minut röntgeniin ja sanoi että tule sitten takaisin tänne.
Menimme röntgeniin ja minusta oli hirveää käydä välillä jossain muualla, kun olisin halunnut että toimenpide olisi
mahdollisimman nopeasti ohi, mutta onneksi kyseessä oli terveyskeskus ja röntgen oli ihan vieressä.
Kävin siellä ja palasin takaisin hammaslääkäriin.
Hammaslääkäri ilmoitti rauhallisesti mutta jämäkästi että viisaudenhammas pitää poistaa.
V O I L U O J A !
Mielessäni pyöri kauhukuvat edellisestä hammaslääkärikäynnistäni.
Istuin tuolille ja sitten se kauhu alkoi.
Hammaslääkäri puudutti ja laittoi vielä toisenkin puudutuspiikin koska halusin.
Hammaslääkäri aloitti kaivamaan hammasta pois, hoitaja kertoi jokaisen uuden vempaimen kohdalla mitä
seuraavaksi tapahtuu ja rauhoitteli minua, Hammaslääkäri yritti saada jutustelua aikaiseksi kyselemällä
minulta meidän pikkutyypin ikää ja nimeä.
Hoitaja toisteli minulle ystävällisesti että laske hartiat ja rentoudu, olin niin jäykkänä ja hartiat suussa jännityksestä,
mutta sain muistutuksia koko ajan siitä että minun pitää hengittää syvään ja rentoutua niin minun on helpompi olla
ja rauhoitun paremmin.
Viisaudenhammas ei suinkaan lähtenyt helpolla irti. Se ei lähtenyt kokonaisena, vaan se jouduttiin kaivamaan osissa.
Minua sattui, en tiedä johtuiko se siitä että puudutus ei ehkä auttanut, vai sattuiko siksi että jouduttiin ronkkimaan niin
paljon, kun hammas ei irronnut kokonaisena vaan palasina.
Mutta minä selvisin, selvisin hengissä. Selvisin hengissä siitä että pelkäsin tukahtuvani paniikkiini.
Kuolevani ahdistukseen.
Minua nolottaa että valitin ääneen, enkä suostunut että suuhuni laitetaan sellainen eräs vimpain, minkä nimeä
en tiedä ja tarkoitusta en osaa selittää.
Mutta minä en salannut pelkoani, kerroin pelosta hämmaslääkärille,
hän ja hoitaja ottivat sen hyvin ja olivat molemmat todella ymmärtäväisiä ja ystävällisiä.
itkin ja tärisin ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin, pois suojalasien alta, enkä yrittänyt peittää niitä.
kukaan ei saanut oloani nöyryytetyksi, kukaan ei vähätellyt pelkoani, kukaan ei nauranut minulle ja
kukaan ei katsonut minua halveksivasti, ja vaikka täällä nyt ei tarroja jaettukkaan niin luulen että tämän hammaslääkärin tarralaatikolla olisin ylpeästi, yhtään häpeilemättä ottanut tarrani.
Minusta tuntuu jollain tapaa voittajalta.
Olen sitä mieltä että tämä hammaslääkäri ja hoitaja saattoivat juuri poistaa pienen osan sitä mörköä,
sitä hirvittävää pelkoa hammaslääkärissä käyntiäni kohtaan, joka sisälläni asuu.
Jäävuoren huipulta on ehkä sittenkin alkanut sulaa se terävin huippu.
ehkä vielä on toivoa?
Ja ne tukijoukot jotka minulla nyt oli mukana, olivat parhaimmat mitä toivoa saattaa!
Puoliso ymmärtää tuskani ja pelkoni, osaa rauhoittaa ja huuteli myös hoitotoimenpiteen aikana
minulle jotain mikä veisi ajatukset muualle.
Olen tästä kyllä todella kiitollinen!
Voinko nyt olla ylpeä itsestäni, edes vähän?
]]>
